Millaista olisi olla oman elämänsä sankari?


Tänään onkin ollut taas sellainen päivä, että olen miettinyt todella syvällisiä, mennyt itseeni.

Olenko ollut aina lesbo? Miksi ymmärsin sen vasta nyt?

Olen läpikäynyt lapsuuttani. Olen syntynyt lestadiolaiseen perheeseen, sittemmin jo vanhempanikin erosivat tästä. Olen kasvanut siihen, että lapsia on paljon ja ne tehdään nuorena ja tottakai miehen kanssa. En ollut edes tietoinen, että olisi muuta tapaa elää elämäänsä. Minua ei olisi ikinä hyväksytty lesbona ja elin nuoruuteni nimenomaan hakien hyväksyntää. Heitin koko ajatuksen pois. Katselin kyllä kauniita tyttöjä ja naisia, paljonkin. En vain ikinä ajatellut että siinä olisi mitään seksuaalista. Olin hämilläni siitä, että ihastuin joihinkin tapaamiini tyttöihin. En ymmärtänyt. Lesbous oli tabu, eikä perheessäni puhuttua aiheesta, ainakaan postiivisessa mielessä.

Elämäni varrella näitä "poikkeuksellisen kauniita naisia" tuli ja meni. Ihmettelin kyllä välillä, että miksi ajattelen heitä ja miksi en pääse yli heidän kauneudestaan.

En ole ikinä löytänyt itseäni, tuntenut oloani hyväksi sellaisena kuin olen. En ole ikinä löytänyt oikein itselleni tyyliä joka sopii ja se on ollut todella ahdistavaa. Tykkään olla rennoissa vaatteitta. Lökäreissä ja huppareissa. En ole ikinä ollut kovin neitimäinen, yrityksen puutetta ei kyllä ole ollut!
Tykkään toki välillä meikata ja laittautua. Haluaisin pitää korkkareita, niitä omistankin useita, mutta en tunne oloan kotoisaksi niissä. haluaisin pitää seksikkäitä paitoja, toppeja, mekkoja, hameita. Ne eivät vain tunnu omilta. Minusta ne ovat kauniita ja näyttävät hyviltä, mutta ei minun päälläni.
En tiedä miksi olen kaikki nämä vuodet yrittänyt mennää muottiin johon en sovi!?
 Miksi en vain tyytynyt katselemaan kauniita vaatteita muiden naisten päällä?
Minun tyylini on lökärit, farkut (löysät ja tiukat), hihattoma paidat, t-paidat, hupparit, kauluspaidat. Minun ei tarvitse olla muuta kuin olen. Voin pukeutua rennosti kuten haluan ja myöskin voin vaikka käydä ostamassa sen mekon jos välttämättä haluan ja jos se tuntuu hyvältä, mutta nyt ymmärrän ettei minun TARVITSE vaan VOIN jos haluan.


Minusta tuli vuosin saatossa todella vahva, ulkoisesti. Olen kyllä puhelias ja suulas ja omaan välillä turhankin vahvat mielipiteet(paljastan teille salaisuuden, olen oikeasti aika herkkis:D), mutta en tarkoita nyt sitä. Kasvatin itselleni kuoren, ison suojamuurin ympärilleni. Eräät läheiset ihmiset ovat tästä huomauttaneet, kuten Hoo. Hän huomasi sen ja ihmetteli tätä. Miksi minun pitää olla ulospäin niin kova ja vahva, miksi en näytä heikkouttani ja todellista minääni? Miten olisin voinut, kun olen koko elämäni piilottanut todellisen minäni, enkä enää itsekään tiennyt kuka olen.


Olen elänyt koko elämäni muille, lapsilleni lähinnä. En ole aikaisemmin ehtinyt edes miettiä omaa itseäni ja minuuttani. Olen ehkä jopa tietoisesti jättänyt itseni oman elämäni taka-alalle. Olen uppoutunut muihin ja mennyt vain virran mukana. Mutta tottahan se on, että koko elämäänsä ei voi elää valheessa. Nyt oli minun aikani tulla esiin!! Puoli vuotta olen tätä asiaa käynyt läpi ja asia valkenee minulle päivä päivältä selkeämmin.

Nyt on aika alkaa elämään minun elämääni, minun säännöilläni ja minun oma mieleni mukaan!

Pala meidän arkea


Lenkkeilimme pienten kanssa koululle keskustelemaan vanhimman pojan lääkityksestä sekä kävin vielä kasvotusten kertomassa lisää hänen sairaudestaan, oireistaan, kohtauksista ja mitä opettajien pitää tilanteessa tehdä. Nyt pitäisi kaikkien olla ajantasalla ja kaikkien tietävät mitä tehdä, jos kohtauksia koulussa vielä tulee. Uuden lääkkeen tosin joudun sinne vielä käydä ostamassa ja viemässä. Eivät halua käyttää vanhaa kohtauslääkettä, koska uusikin olisi saatavilla ja tämä uusi on helpompi antaa. Rahan ja lääkkeiden tuhlausta minun mielestä, mutta ymmärrän heidän pointin ja tottakai haluavat mielummin suun kautta annettavan lääkkeen, kuin peräruiskeen.

 Mahtavaa oli kävellä tuolla lumisessa maisemassa, posket punaisina ja ihoa hiempan kipristeli. Kotiin päin kävellessä oli koko komppania mukana :) Muutama tunti meni kokonaisuutena reissussa ja hyvin saatiin päivää kulutettua ja mukavaa oli yhdessä ulkoilla sekä käydä kaupassa ja miettiä tulevien päivien ruokia. Ja siitähän lähdimmekin ruuan tekoon.



Loppupäivä menikin kotiaskareiden parissa. Pyykkien pesua, tiskien laittoa, raivaamista, saunomista.

Melkein voisin tehdä ihan kunnon My Day-postauksen jossain vaiheessa ja kuvata koko päivän tekemisiä, kuviahan on aina mukava katsoa :) Itse en tykkää ollenkaan kuvattomista blogeista.  Olen vain vielä kahden vaiheilla, että haluanko pitää blogin anonyymina vai en, se vaikuttaa aika paljon kuvien luonteeseen.

Laitetaanpa nyt vielä iltapalasta kuva kun tälle linjalle kerta lähdettiin :) vaikka se onkin aivan kamala, eikä ollenkaan tätä varten kuvattu :D

Voisiko enempää häiritä se, että nuo kurkut ja paprikat on ihan vinossa ja sotkuisesti tuossa lautasella :D


Kutomista ja pähkäilyä


Kutominen on siitä hyvä, että kun kudot ja keskityt laskeskelemaan silmukoita, niin et pysty ajattelamaan muuta. Mutta sitten jos tekee jotain helppoa perus villasukkaa, niin on todella paljon aikaa ajatella, kun kädet vaan käy. Saa siis itse valita haluaako heittää aivot narikkaan ja olla ajattelematta mitään muuta kuin itse tekemistä, vai haluaako nimeomaan keskittyä ajatttelemaan. Minulla onkin aina kesken vähintään kaksi työtä, tällä hetkellä kaksi eri villasukkaa. Toinen on sellainen jossa joutuu kokoajan laskemaan ja keskittymään tekemiseen, kun taas toinen on juurikin sellainen mitä tekee silmät kiinni ja ajatukset saavat laukata.

Tällä kertaa kudoin tätä helppoa sukkaa ja ajattelin taas elämän kulkua. Sitä miten minä nautin siitä, että saan olla yksin. Miten helppoa on, kun saa itse päättää kaikesta, saa sikailla niin paljon kuin tykkää ja tiskitkin voi laittaa vasta illalla koneeseen.
Mutta tottakai tästäkin löytyy se toinen puoli. Joskus olisi ihana käpertyä illalla sohvalle jonkun kainaloon kun lapset nukkuvat. Olisi ihana jakaa arkea aikuisen ihmisen kanssa, keskustella päivästä ja tulevasta. Nauraa, vitsailla ja pelleillä..
Jospa vielä joskus sitten kun ajankohta on oikea, niin löytäisin juuri sen minulle sopivan naisen.

Askel menneisyyteen


Olen siis ollut naimisissa, eronnut. Elämääni on mahtunut paljon ja ilman sitä kaikkea on olisi sitä mitä nyt olen.

Jos minulta nyt kysyttäisiin, että mitä sen 18vuotiaan tytön päässä liikkui joka päätti alkaa tekemään lapsia pari vuotta tuntemansa miehen kanssa, miehen jonka kanssa tiesi ettei tulevaisuutta ole, miehen joka oli kuin yksi iso lapsi itsekin,- vastaus olisi "tuskin mitään". Hän tiesi aina pienestä pitäen haluavansa perheen ja paljon lapsia, ja hän myöskin sai ne. Hän tiesi, ettei lasten isä  olisi hänen kumppani pitkään, hän ei välittänyt. Hän luotti elämään, hän luotti tulevaisuuteen. 
Nyt yli 10 vuotta myöhemmin, tämä tyttö on muuttunut naiseksi ja saanut kokea elämänsä aikana hurjia asioita. Hän ei enää luota yhtä sinisilmäisesti elämään eikä tulevaisuuteen eikä varsinkaan ihmisiin. Hän on saanut kokea karvaan valheen ja pettymyksen. Hän on kokenut väkivaltaa sekä henkistä alistamista. Hän on kuitenkin selvinnyt!

Nyt tämä nainen etsii itseään ja etsii polkua elämälleen. Miettii ja toivoo, että uskaltaisi  vielä joskus luottaa, antaa itsensä olla taas haavoittuva, mutta samalla kokea olevansa turvassa. Hän toivoo, että uskaltaa vihdoin elää omaa elämäänsä, ilman ennako-oletuksia ja ilman syyllistämistä, alistamista, että saisi vihdoin tehdä ja olla sitä mitä on aina sydämessään oikeaksi tuntenut.


iltahöpinät vai -henkevät

Tänään koululaiset puhuivat ruokapöydässä poikakavereista. Nuoremmalla tytöllä on kuulema kaksi eikä osaa valita kumman haluaa ja vanhemmalla ei vielä ole eikä haluakaan. Puhe siirtyi siis siihen, että voisiko vanhin tyttö ollakkin tytön kanssa. Sanoin, että kyllä voit jos haluat. Poika huutaa sitten taustalta "Sithän sä oot lesbo jos oot tytön kanssa!!" Minä kysyin, että "mitäpä sitten? onko se joku ongelma? kyllä minäkin tykkään tytöistä." Poika tuumaa sitten vain takaisin, ettei mitään ongelmaa olekaan ja antaa asian olla.
Illalla poika tulikin sitten minulta vielä kysymään, että tykkänkö oikiasti tytöistä, kerroin tykkääväni ja enemmän kuin pojista. Hän makusteli asiaa hetken ja kävi kertomassa "uutisen" (josta on kyllä ennenkin puhuttu) sisaruksilleen ja painui nukkumaan :)

En näe mitään väärää siinä, että kouluikäiset lapset tietävät saavansa valita kumppaninsa sukupuolen. En halua tyrkyttää kumpaakaan puolta toista enemmän, vaan haluan, että tieävät vaihtoehtoja olevan.



Aloin miettimään, että itse olin ala-asteella ihastanut yhteen naisopettajaan, sama kävi myös yläasteella, siellä oli todella rento, mukava ja nätti eräs opetttaja. Yläasteella myös ihailin monia tyttöjä ja itseasiassa aina olen ihallut mukavia, fiksuja ja kauniita naisia. Naisten luonteet vetoaa minuun sekä tottakai ulkonäkö. Ehkä sellainen maanläheinen ja rento, kaunis luonnonlapsi on se mikä viehättää eniten. Toisaalta taas oikein poikamaiset naiset vetoaa omalla tavallaan myös. Ja samaan aikaan millään ei ole mitään väliä, kunhan kolahtaa ;)


lokerointi, minulle vai muille?

Nyt päästäänkin mun lempiaiheeseen.

Kenen vuoksi me lokeroimme itseämme? Onko muiden pakko tietää tykkäätkö tytöistä, pojista, jostain siltä väliltä, jostain näiden ulkopuolelta vai näistä kaikista? Miten se muuttaa meitä jos kerromme suuntautumisemme muille? Emmekö ole kaikki saman arvoisia kaikesta huolimatta?
(Ja tässä tosiaan puhun ihmisistä joiden ei ole oleellista tietää.)

Mietin tätä siksi, että mitä jos ei itse tiedä mitä on ja mitä haluaa, onko silloin pakko kategorioida?



Mikä minä olen? Mitä minä olen?

Jos on koko elämänsä asunut kaapissa, onko sieltä helppo tulla ulos edes itselleen? Tähän vastaan oman kokemukseni mukaan; Yllättävän helppo, kun antaa itselleen luvan olla sitä mitä on.

Eron jälkeen aloin miettimään elämääni, sitä kuka olen. Olen jo vuosia puhunut kavereilleni miten ihailen kauniita naisia, kukapa ei? Olen miettinyt asiaa paljon ja sitten minulla vain välähti, ehkä suhteeni eivät siksi ole tuntuneet oikeilta ja aina on jotain puuttunut, koska sukupuoli on ollut väärä? Olen virheellisesti ajatellut aina olevani bi, sen kummemmin asiaa miettimättä, olenhan kokenut vaikka mitä, mutta pitkät suhteet ovat kuitenkin olleet miesten kanssa. Minut on kasvatettu niin, enkä ole edes ajatellut muita vaihtoehtoja, paitsi haaveissani. Nyttemmin olen tajunnut, että elämä juoksee kokoajan vaikka kuinka haluaisin sen pysäyttää, en nuorene enää. Olen tuhlannut vuosia menemällä virran mukana. En jaksa enää välittää vaikka tiedän ettei perussuomalainen äitini hyväksyisi ikinä muita kuin heterosuhteita. En minä hänelle elä, vaan itselleni. Kaikki muut läheiset ympärilläni hyväksyvätkin minut juuri sellaisena kuin olen! Kiitos heille siitä!

Pitääkö minun itse tieää mihin lokeroon menen ja mihin kategoriaan kuulun? Enkö voi vain elää niin kuin hyvältä tuntuu?

Mutta hitsi että on mulla muuten hyvä markkina-arvo, ihan sama mistä lokerosta kysellä ;) Kohta kolmikymppinen usean lapsen yh. Eiks me nyt olla kuuminta hottia kaikkien mielestä?! Täh? Eikö? Aika jännä juttu.

Arki alkoi.

Tänään alkoi se niin sanottu arki. Joululoma on ohitse ja lapsilla alkoi koulu.
Aamu oli kyllä taas niin huhhuh-meininkiä että oksat pois. Heräsimme kyllä hyvissä ajoin, taisi kaikkia vähän jännittää loman jälkeen kouluun palaaminen.

Kahdeksalta oli aamupalat syöty, hampaat pesty ja koulukamat kasassa. Aloin soittelemaan erikoissairaanhoitoon esikoiseni uusista oireista (tästä joskus oma postaus). Nyt odottelenkin loppu päivän lääkärin soittoa.

Ja palataan takaisin aamuun. Puoli yhdeksältä sanoin lapsille, että pitäisi alkaa lähteä kävelemään kouluun. Ekaluokkalainen lähti reippaana ensimmäisenä matkaan. Nelosluokkalainen olikin eri mieltä. "Hiihto on paskaa, sukset on paskat, monot on paskat, en lähde. " Lähti hän lopulta 8.55 ja myöhästyi tietenkin koulusta. Opettajalle ilmoitin viestillä. Nelosluokkalainen ei ole ollut koulussa pitkään aikaan, ennen joululomaa oli kaksi ja puoli viikkoa sairaslomalla ja olihan hän sitä mieltä, että loma saisi kyllä vielä jatkua. Noh, isommat sain kuin sainkin kouluun! JES!

Pienten kanssa jäimme pitämään kotipäivää. Piti siivota ja touhuta reippaana, no mitä minä olen tehnyt viimeiset kaksi tuntia? Tätä blogia ! Hupsista. :D

Nyt siis lähden laittamaan kanat ja kasvikset uuniin ja palailen illemmalla taas blogin pariin, muutama postausidea on vain kirjoittamista vaille valmiina päässäni, yksi itseasiassa jo luonnoksena. Alkuun varmasti kirjoitan paljonkin, että saan purettua kaiken auki. Tämä kirjoittaminen on minulle todella terapeuttista ja nautin siitä, että saan ajatukseni julki eikä tarvitse märehtiä vain yksin omassa päässään.

Kuka, mitä ja miksi? 1.

Kuka olen ja miksi aloitin bloggaamisen

Olen hiukan alle 30-vuotias nainen, Äiti. Erosin noin seitsemän kuukautta sitten pitkästä liitosta. Nyt etsin itseäni ja siksi aloin kirjoittamaan, selvittääkseni omaa päätäni.

Varoitan heti etukäteen, että kirjoitan samanlailla kuin puhun, eli paljon ja joskus jopa asiaa ja hyppien aiheesta aiheeseen, koittakaa kestää :)

Ajattelin aloittaa tämän kaiken ihan alusta, purkamaan mennyttä elämääni, miksi minusta tuli minä. Kerron myös jokapäiväisestä elämästäni, mutta lähinnä syvennyn pohtimaan elämän suuria ja vähemmän suuria kysymyksiä.